torstai, 9. tammikuu 2014

Varhainen lapsuuteni

On vaikea yrittää muistella aikaa, jolloin en olisi ollut masentunut tai ahdistunut. Lapsuuteni on ollut suurimmilta osin täynnä pettymyksiä, traumaattisia kokemuksia ja surua. Aloitan nyt aivan elämäni alusta:

Synnyin siskoni kanssa samana päivänä perheeseen, jossa ei ollut kaikki hyvin. Isäni oli alkoholisti, steroidikoukussa ja mahdollisesti hieman skitsofreeninen. Äitini tapasi tämän miehen muutettuaan opiskelemaan Helsinkiin parinkymmenen vuoden iässä. Äitini mukaan isäni vaikutti heidän tavattuaan charmikkaalta, terveeltä mieheltä. Tosin hänelle maistui alkomaholi turhan usein. Heidän parisuhteensa kuitenkin eteni nopeasti ja pian he olivatkin jo naimisissa, seurusteltuaan muutaman vuoden. Heidän hääkuviaan katseltaessa he vaikuttavat onnelliselta, vaikka totuus on ollut ilmeisesti jotain muuta.

 

Ei mennyt kauaa, kuin äitini alkoi odottaa isoveljeäni. Hän syntyi esikoisena perheeseen kesällä. Isäni ei ilmeisesti ollut läsnä synnytyksessä, hän ei ollut kai kovin innoissaan asiasta jälkeenpäin tarkastettuna. Isäni äiti oli ymmärtääkseni painostanut heidät menemään nopeasti naimisiin ja hankkimaan lapsia, mikä oli ilman muuta turhan hätiköityä heiltä. isoveljeni syntymän jälkeen isässäni alkoi ilmaantua väkivaltaisia piirteitä, eikä hän työnsä menettämisen jälkeen enää jaksanut tehdä muuta, kuin istua sohvallam katsella elokuvia ja juoda olutta. Äitini sai kokea isän turhautumisen nyrkin kautta. Tämä ei tietenkään ollut suositeltava kasvatusympäristö lapsille. Se näkyi nopeasti isoveljeni kehityksen laahaamisesa. Hän ei oppinut puhumaan, ymmärtämään tai sosialisoimaan samaa vauhtia, mitä hänen ikätoverinsa. Neuvolassa epäiltiin myös mahdollista kehitysvammaa.

 

Ja vielä kun luulisi, että tilanne ei voisi tästä enää mennä äitilleni stressaavammaksi, odotti hän pian taas lasta. Itse asiassa kahta sellaista. Ne olivat minä ja siskoni. En tiedä mitenkä maailma suhtautui tuolloin 80-luvun lopulla abortteihin, mutta äitini paikalla olisin harkinnut sitä jo vakavasti. Miksi tuoda kaksi lasta lisää kärsimään heidän kammottavasta elämäntilaneesta? Äitini on sanonut, että me lapset toimme hänelle lohtua hänen elämäänsä. Niin tekee suklaa myös useammille, mutta ei sitäkään saa syödä kohtuuttomasti. Noh, en tiedä kuinka paljon voin manata omaa syntymistäni? Minä ja siskoni synnyimme talvella, vuodenvaihteen jälkeen, isoveljeni ollessa parivuotias. Isäni ei taaskaan vaivautunut paikalle. Ei kuulema kiinnostanut. Meidät ensikertaa nähdessään hän vain tokaisi: "tuossako ne nyt on?". Thanks...

 

Isäni kävi nyt kolmen lapsen huutaessa äitiäni kohtaan enemmän väkivaltaiseksi. Hän sai turpaan melkein joka päivä. Tällöin ilmeisesti äitini suojelusvaistot vasta nosti päätään ja hän päätti ottaa meidät mukaan, muuttaen takaisin kauas pois helsingistä, pienemmälle paikkakunnalle, josta hän oli itse kotoisin. Tämä on ollut mielestäni hänen elämänsä isoin saavutus. Isä ei ilmeisesti aluksi edes tajunnut meidän olevan poissa. Kuitenkin jonkun ajan päästä hän vaati kaikkien meidän lasten huoltajuutta itselleen! Älytöntä! Asiaa puitiin oikeudessa, eikä isäni saanut meihin edes tapaamisoikeutta. Hän oli saapunut oikeuteen äitinsä kanssa, joka oli aina tukenut kaikkia hänen päätöksiään, ehkä jopa kontrolloinut niitä. Heidät naurettiin ulos oikeussalista.

 

Asuimme jonkin aikaa mummoni luona, josta muutimme kuitenkin pian omaan asuntoon, edulliselle asuinalueelle, edulliseen asuntoon. Se ei muistaakseni ollut kovinkaan iso (vaikka lapsen silmin kaikki näyttää yleensä suuremmalta). Tästä eteenpäin elämämme tuntui menevän normaalisti eteenpäin. Ainakin muistelen kaiken olleen suht normaalia. Koska muutimme pois isäni luota ollesani 3kk ikäinen, en edes ihmetellyt hänen poissaoloaan, vaikka muilla isät tuntui olevan. Häntä ei myöskään usein otettu puheenaiheeksi. Ollessani noin 4-5 vuotta, kaikki menneisyydessä tapahtuneet asiat alkoivat kuitenkin ottaa meitä kiinni. Äitini oli uupunut, hän huusi usein ja viskeli tavaroita seinään. Joskus hän tukisti meitä, tai hakkasi hengareilla selkään / peppuun. Ei kuitenkaan usein. Isoveljessäni näkyi selvästi traumaperäistä ahdistusta sekä jonkinlaista kehityksen hitautta edelleen. Ehkä hän muisti jotain aikaisemmista ajoista? Elämä jatkui tälläisenä monta vuotta.

 

Ollessani noin 7v, isoveljelläni havaittiin skitsofrenia, autismi sekä dysfasia. Hän käyttäytyi todella vainoharhaisesti ja kuvitteli paljon ääniä / asioita, joita ei oikeasti tapahtunut. Siskoni kanssa ehkä hieman pelkäsimme jo häntä, kun emme ymmärtäneet mistä oli kysymys. Äitini voimat eivät riittäneet isoveljeni hoitamiseen. Kerran hän sanoi menevänsä hänen kanssaa käymään lääkärissä. Isoveljeni ei tullut sieltä takaisin. Äiti oli jättänyt hänet lasten mielisairaalan osastolle. Isoveljeni taisi olla tuolloin jotain 9v. Hän ei sen jälkeen enää koskaan muuttanut kotiin. Veljeni sairastuminen otti koville meille kaikille, äitillä se alkoi näkyä taas agressiivisuuden lisääntymisenä ja turhautumisena. Aloimme siskoni kanssa ajoittan pelkäämään äitiä ja hänen raivokohtauksiaan. Näin hänestä lapsena usein painajaisia.

 

Ollessani 9-vuotias, äitini tajusi olevansa erittäin huonossa kunnossa henkisesti ja taloudellisesti, että hän päätti vihdoin hakea apua sosiaalityöntekijöiltä. Tämä johti siihen, että minut siskoni kanssa sijoitettiin perhetukikeskukseen. Äitini sai paljon kaivattua lepoa tämän jälkeen. En oikein silloin ymmärtänyt, miksi meidät vietiin pois kodista. En käsittänyt äidin uupumista, koska luulin sen olevan täysin normaalia perhe-elämää. Olimme myös jotenkin siskoni kanssa erittäin riippuvaisia äidistä, koska hänen raivotessaan ja uhkaillessaan pelkäsimme aina, että hän jättää meidät. Niin tavallaan kävikin, vaikka emme tienneet sen olevan kaikille parempi ratkaisu. Olin erittäin surullinen tuolloin, itkin itsekseni todella usein. Olin arka lapsi, enkä uskaltanut puhua tunteistani kenellekään. Ikävöin äitiä ja kotiani kovasti. Tänäkin päivänä muistellessani ensimmäistä yötä siinä paikassa saa silmäni kostumaan.

 

Elämäntilanteeni alkoi näkyä myös koulunkäynnissä. Jouduin aloittamaan 3. luokan pikkuluokalla, koska en osannut keskittyä koulunkäyntiin kunnolla ja numeroni olivat huonoja. Tein kaikenlaisia testejä silloin, minulla tietenkin epäiltiin samoja aiheuttajia, mitä isoveljelläni on. Kuitenkaan mitään niistä minulla ei ollut. Olin täysin "terve lapsi". Silloin koulunkäyntini heikkous laitettiin LAISKUUDEN piikkiin. Jep jep. Minulle sanottiin että olin vain laiska. Kukaan ei jostain syystä osannut yhdistää elämäntilannettani huonoihin arvosanoihin. Olipa todella ammattitaidotona porukkaa. Eihän kenenkään pitäisi syyttää lasta itseään huonosta koulumenestyksestä, vaan tarkastella sen aiheuttajia? Noh, se oli sitä 90- lukua. En tänä aikana saanut kavereita oikein mistään, kun muut pikkuluokalla olevat lapset olivat hieman muista syistä siellä. Suurin osa oli pahasti häiriintyneitä, eivätkä osanneet sosialisoida muiden kanssa normaalisti.

 

Olimme ehtineet asua siskoni kanssa perhetukikeskuksessa noin 8kk, kun saimme vastaan ilouutisen. Pääsemme muuttamaan takaisin kotiin äitin luokse, vieläpä ennen joulua! Olimme asiasta aivan tohkeissamme. Kirjaimellisesti itkin ilosta, kun ajattelin, että pääsemme takaisin kotiin, eikä äiti ole enää niin vihainen kuin ennen. Kun joulu koitti, kaikki oli melkein täydellistä. Isoveljeni pääsi kotiin joululomalle, äiti oli huomattavasti rauhallisempi kuin ennen ja tulevaisuus vaikutti kerrankin lupaavalle. Olin jopa saanut yhden kaverin koulusta. Joululahjaksi saimme vielä kaiken lisäksi ihka uuden pelikonsolin, jonka olin halunnut erittäin pitkään, enkä uskonut äitilläni olevan siihen varaa. Tästä kaikesta huolimatta en osannut varautua siihen, että kaikista kovimmat hetket elämässäni ovat vasta edessä...

 

Tähän omassa mielessäni varhainen lapsuus loppuu ja varsinainen nuoruus alkaa. Jatkan sitä seuraavassa artikkelissani.

torstai, 9. tammikuu 2014

Moikka maailma!

Onnittelut uudesta blogistasi!

Tämä on esimerkkiartikkeli. Uutta sisältöä voit luoda blogin hallinnan kautta. Voit poistaa tämän artikkelin artikkeliarkiston kautta.

torstai, 9. tammikuu 2014

Minä

En osaa sanoa mistä sain idean aloittaa tämän blogin kirjoittamisen. Tuskin kovinkaan monta ihmissielua kiinnostaa lukea yksittäisen henkilön terveysasioista, varsinkaan "lievistä" sellaisista. Ehkä päiväkirjan sijaan tänne kirjoittamisesta voi olla jollekulle hyötyä? Kokeillaan kuitenkin. Tarkoituksena olisi yrittää selvittää ja keksiä ratkaisuja selkäkipuihin ja niiden aiheuttamiiin vaivoihin, sekä paneutua omiin psykologisiin ongelmiin.

Olen 25- vuotias nuorukainen. Olen "sairastanut" lievää skolioosia 15- vuotiaasta lähtien. Olen myös kerran joutunut liikenneonnettomuuteen, joka murjoi selkäni huonoon kondikseen. Tunnen kroonisia alaselkäkipuja päivittäin, enkä ole lihastreeneistä tai muusta alaselkälihaksia kuntouttavista liikuntamuodoista kokenut olevan hyötyä. Pari kertaa tutkimuksissa olen selän kanssa käynyt, kuitenkaan saamatta mitään ratkaisua ongelmaan. Ainut lääketieteen tarjoama apu minulle on ollut Burana 1000mg.

Ajattelin myös tässä blogissa uskaltautua kertomaan julkisesti omista psykologisista ongelmista ja lapsuuden traumoista, jotka ovat ne luoneet. Nopeasti tiivistettynä: blogini käsittelee fyysistä ja henkistä hyvinvointia. Toivottavasti joku saa tästä mielenkiinoista luettavaa! Olen myös tarvittaessa valmis antamaan haastatteluja / materiaalia psykologian ja lääketieteiden opiskelijoille. Tervetuloa? Öhh mitenkäs nämä artikkelit yleensä lopetetaan...